MISTÄ SAAN VOIMAA KRISTILLISEEN ELÄMÄÄN?

Tämä on julkaistu www.uskojarukous.net -foorumilla.

Kannatko kenties turhia taakkoja? Ehkäpä olet käsittänyt pyhityksen, uskossa kasvun väärin?

Kirjoitukseni pyrkii tuomaan ev.-lut. kirkon lähteistä apua kilvoitukseen. Tarkoitukseni on nostaa esiin uskonelämän todellinen voimanlähde, joka on Jumalan lahjoittavan rakkauden ja hyvyyden vastaanottaminen.

Pyhityksen alue on haasteellinen ja myös arka alue käsitellä. Jos olen vahingossa esittänyt jotain luterilaisen tunnustuksen vastaista, olen luonnollisesti valmis korjaamaan käsityksiäni. Ne taas jotka pahastuvat Jumalan armon korostamista saavat pahastuakin!

1. JOHDANTO

Pastori Kalle Vaismaa antoi opiskelija-illassa tehtäväksi pohtia ryhmissä kahta kysymystä: kuinka voin tehdä vähemmän syntiä ja miten voin pyhittyä. Ryhmässäni keskustelimme tästä, jonka seurauksena inspiroiduin kirjoittamaan tämän. Kirjoitukseni tarkoituksena on vastata molempiin kysymyksiin, ei kaikkia yksityiskohtia myöten, vaan löytää ratkaisevin ja tärkein näkökohta teemaan. Se on, että yksinkertaisesti annamme Jumalan rakastaa meitä luottaen hänen hyvyyteensä.

Tässä kirjoituksessa tuon lähinnä esiin myönteisen ja oikean ymmärrystavan yllämainittuihin kysymyksiin - väärien vastausten traagisuus jää suurelta osalta tarkemmin käsittelemättä. Syynä tähän valintaan on sekä pyrkimys tuoda esiin vastaukseni myönteisesti polemisoimatta voimakkaasti että pitää teksti lyhyenä.

Minä oivalsin äskettäin tämän - luottamus Jumalan hyvyyteen – näkökohdan ratkaisevan keskeisyyden paljon paremmin kuin aiemmin. Olennainen oli Luther-tutkija, ekumeniikan vs. professori Sammeli Juntusen seuraava lausahdus Luther-luennolla.

(…) fides qua usko jolla uskotaan, luottamus. Tästä ehkä vois sanoa, että arvostelu voi olla eettistä `heidän hedelmistä te heidät tunnette´ siitä näkee miten timmi luottamus ihmisellä on Kristuksen evankeliumiin et se on päässyt muuttamaan sitä. (Helsingin yliopisto teologinen tiedekunta 2.11.04)

Näin Juntunen kuvasi luterilaista uskonkäsitystä. Tärkeää on havaita luottamuksen ja pyhityksen vahva yhteenkuuluvuus. Uskossa kasvaminen edellyttää väkevää luottamista ”Kristuksen evankeliumiin” omalla kohdalla, ei vain toisten kohdalla. Toinen muistutus oli pastori Vaismaan jo mainitut kysymykset. Niiden seurauksena muistin erään Katekismuksen jo pitempään mietityttäneen kohdan (sitaatti tulee luvussa 4, Kat. kohta 31) ja sen syvä merkitys avautui kirkkaammin. Opiskelija-illan jälkeen tarkoitukseni oli kirjoittaa pieni pohdiskelu aiheesta. Illalla selasin vielä vanhaa luterilaista Katekismusselitystä, josta löysin saman ajatuksen kuin oivallukseni, mutta kypsästi muotoiltuna.

Vakuuttuneena Jumalan armosta sydämemme täyttyy kiitollisuudella Jumalaa kohtaa, mikä edelleen saa meissä aikaan halun elää sellaista elämää, joka on Hänelle mieluista. Samassa suhteessakuin meidän uskomme vahvistuu ja lisääntyy, elämän pyhyyskin kasvaa. (1) 

Selvää luterilaista opetusta: Jumalan armosta sydän vahvistuu, josta seuraa hyviä hedelmiä. Pyhä Henki meissä ei suinkaan ole staattinen vaan dynaaminen todellisuus. Seuraavaksi syvennyn teemaan tarkemmin. Toivomukseni on, että siitä voisi olla iloa muille samaa problematiikkaa pohtiville.

2. ENSIMMÄINEN ONGELMA: KUINKA TEHDÄ VÄHEMMÄN SYNTIÄ?

Otsikon kysymys on ainakin jossain elämänvaiheessa jokaisen uskovan mielessä. Monenlaisia neuvoja ja kehotuksia onkin kyseleville annettu – hyviä ja huonoja.

Väheneekö ihmisen syntisyys sillä, että häntä käsketään karttamaan syntiä? Tähän voi vastata että vähenee ja ei vähene. Lukijaa varmaankin kiinnostaa kuulla perusteluja, ne ovat tulossa, mutta ennen sitä meidän kannattaa määritellä synnin käsite. Ehdotan tässä seuraavaa määritelmää: synti on sekä epäuskoa Jumalaa kohtaan että kaikkea sitä mitä Jumalan asettama elämän laki pitää vääränä.

Edellistä tarkennan seuraavasti. Epäusko kohdistuu Jumala(a)n hyvään luomiseen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen lunastukseen perustuvaan hyvän lahjoittamiseen. Elämän lailla tarkoitan kymmentä käskyä ja kultaisen sääntöä hyvän elämän ohjeena. Itse asiassa sekä epäusko että rikkomus lakia vastaan kuuluvatkin alkuperäisessä luterilaisuudessa yhteen. (2)

Nyt annan perustelut vastaukseeni. Ulkonaisessa mielessä ihminen voi kyllä tehdä vähemmän syntiä (pahaa), jos hän ottaa itselleen sellaisen pyrkimyksen. Eikö nimittäin olekin aivan selvää, että me voimme olla esimerkiksi herjaamatta toista ihmistä sanallisesti tai voimme välttää hyppäämästä sänkyyn väärän ihmisen kanssa? Mutta huomaatko, että nämä asiat ovat sellaisia joita voi välttää aivan hyvin olematta edes kristitty.

Sisäinen näkökohta syntikysymykseen avaa vasta varsinaisesti kristillisen ulottuvuuden. Jumala nimittäin vaatii jokaiselta ihmiseltä täydellistä rakkautta häneen ja toisiin ihmisiin. Kristillisesti ajatellen tästä seuraa se, että ulkoinen synnin välttäminen ei riitä, vaan tarvitaan että se motivoituu rakkaudesta Jumalaan – ”En halua tehdä syntiä, koska rakastan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäni.” Olennaiseksi kysymykseksi nousee näin ollen: mistä saan voimaa tähän?

Olen vakaasti ja kokemuksestani sitä mieltä, että itsensä ankarasta käskemisestä karttamaan syntiä en saa voimaa välttää syntiä. Ulkonaisesti näin menetellen syntiä kyllä voidaan välttää jossakin määrin, mutta siinäkin ongelmaksi tulee fariseusten kohtalo. Nimittäin he olivat niin innokkaita välttämään syntiä, etteivät nähneet kunnolla enää ihmistä, satojen käskyjen ja kieltojen viidakkonsa läpi.

Mitä minun tulee siis tehdä, jotta saisin voimaa Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen ja välttäisin näin syntiä paitsi ulkoisesti ja myös sisäisesti? Väitän, että juuri näin asetettu kysymys on suurin ongelma. Nimittäin voimaa ei saada ansaitsemalla sitä ponnisteluin, teoin ja saavutuksin.

Voimaa saadaan aivan päinvastoin, nimittäin olemalla tekemättä mitään ja ottamalla ainoastaan vastaan Jumalan anteliasta lahjoittavaa rakkautta minua kohtaan. Olemalla Jumalan rakkauden kohteena tulen osalliseksi hänen hyvyydestään, joka saa minussa aikaan rakkautta Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Kun olen osallinen Jumalan rakkauden Hengestä, joka asuu minussa hän alkaa vaikuttaa minussa ja minun kauttani Hengen hedelmiä. Näin alan rakastaa sisäisesti, vapaasti ja spontaanisti.

Silloin teen myös vähemmän syntiä. Entä pääsenkö syntisestä luonnostani eroon täällä maan päällä? Ei siitä en pääse eroon kuin kuolemassa. Väitän, että tässä on positiivinenkin puoli. Perisyntisyytemme karun todellisuuden uskominen vapauttaa meidät sekä vääristä luuloista oman kuvitellun pyhyyden suhteen, että Jumalan armo ja rakkaus pääse koskettamaan meitä aivan pohjaan saakka.

Tämä taas aiheuttaa väistämättä ymmärryksen Jumalan suuresta hyvyydestä ja saa aikaan rakkautta ja kiitollisuutta, joka näkyy suuremmassa halussa rakastaa ja karttaa pahaa. Kilvoitteleva kristitty joutuu silti aina uudestaan pyytämään Herralta: Herra armahda. Tämä sen vuoksi itsekäs syntinen luonto on osa kristittyä samoin kuin hän on silti uusi ihminen Kristuksessa. Kristitty on armahdettu syntinen. Armahdus tapahtuu Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan Pojassaan ja saa aikaan sekä ymmärryksen että tahdon uudistumista. Näin Kristus toimii minussa.

Ratkaisevaksi näkökohdaksi nousee siis Jumalan hyvyys ja rakkaus ihmistä kohtaan, joka murtaa ihmisen kovuuden ja saa aikaan luottamuksen ehdottomasti hyväksyvään Jumalaan. Asettumalla päivittäin yhä uudestaan vastaanottamaan Jumalan rakkautta ja hänen hyviä ajatuksiaan ihmisestä, voi välttää syntiä sisäisesti ja elää Jumalan omana sen mukaisesti kilvoitellen.

3. TOINEN ONGELMA: MITEN VOIN PYHITTYÄ?

Edellisen kappaleen näkökulma oli kuinka voi välttää syntiä. Tässä kappaleessa pohdin kuinka ihminen voi pyhittyä. Molemmat näkökulmat katsovat ihmistä hiukan eri kannalta kuitenkin vastaukset ovat hyvin samansisältöiset.

Miten siis voin pyhittyä? Entä mitä se on ja mitä se ei ole? Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan lyhyesti ja lähinnä kirjoituksen päänäkökulmasta. Ihminen pyhittyy, kun hän tulee osalliseksi pyhästä. Pyhällä tarkoitan Jumalaa itseään ja niitä armonvälineitä joissa hän on sitoutunut olemaan läsnä.

Näitä ovat Jumalan sana lakina ja evankeliumina, kaste ja ehtoollinen. Niiden välityksellä Jumala lähestyy ihmistä pelastavalla tavalla – Pyhä Henki toimii niissä synnin tuomiten ja antaen armonsa lahjoineen. Ihmisen ollessa kosketuksissa Pyhään Henkeen ja samalla koko pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan hän pyhittyy väistämättä, kun hän luottaa Jumalan armoon ja rakkauteen.

Mitä pyhittyminen on, mitä silloin tapahtuu? Uskonpuhdistaja Martti Luther opettaa, että kristitty on uskonsa välityksellä osallinen Herran Jeesuksen Kristuksen puhtaudesta, pyhyydestä, rakkaudesta, viisaudesta jne. Tähän yhteyteen liittyy se, että tapahtuu niin sanottu autuas vaihtokauppa kristityn ja Kristuksen välillä: kristitty antaa Herralle kaikki syntinsä ja Kristus antaa uskovalle oman vanhurskautensa. (3)

Pyhitys on juuri sitä, että ihminen tulee osalliseksi Pyhästä eli Jumalasta. Jokaisessa kristityssä asuu kristillisen opin mukaan salatulla tavalla koko kolmiyhteinen Jumala. Uskova on osallinen jumalallisesta luonnosta Jumalan lupausten vaikutuksesta ja niiden mukaisesti. (4)

Pyhityksen vaikutus on meissä syntyvän ja kasvavan uskon sekä Jumalan hyvyyteen ja totuuteen, että ihmisiin kohdistuvan rakkauden lisääntyminen. Jumalan rakastaminen on juuri luottamusta hänen hyvyytensä ja pelastustahtoonsa omalla kohdalla riippumatta syvistäkin vaikeuksista.

Usein Jumala antaa ja sallii meille vaikeuksia, jotta saisi meidät huutamaan puoleensa ja siten luottamaan Häneen yhä vahvemmin. Tähän liittyy kuuluu, että Jumalan laki paljastaa meidän synnin ja tekee meistä syntisiä. Evankeliumillaan hän sitten armahtaa meidät ja ottaa meidät niin lähelle, että tulee meihin asumaan ja asettaa meidät Kristuksessa taivaallisiin. Olemme Jumalassa ja Jumala on meissä, kaiken murheen laakson keskelläkin.

Kirkkomme vanha Katekismus määritteli pyhityksen seuraavasti:

Kristitty tuntee joka päivä vaivaa synnistään, ja joka päivä hän parannuksessa ja uskossa kääntyy Kristuksen puoleen. Pyhän Hengen työ hänen sydämessään johtaa hänet yhä syvempää synnin ja armon tuntoon. Hän näkee mitä hänen syntinsä on maksanut hänen Vapahtajalleen, mutta samalla iloitsee siitä, että vapahtaja niin suuresti rakastaa häntä. Vapaaksi synnistä hän ei pääse ajallisen elämänsä aikana, vaan hän on jatkuvasti ”samalla kertaa vanhurskas ja syntinen”. (5)

Pyhityksessä siis koetaan kahta tuntemusta tai tietoisuutta nimittäin sekä iloa armosta, että surua synnistä. Nämä molemmat puolet ovat kuolemaan saakka läsnä uskovassa. Tässä voidaan kokea kasvua, jonka Katekismus määrittelee mainittujen puolten syvenemiseksi kristityssä.

Todettakoon lopuksi vielä mitä pyhitys ei ole. Se ei ole vain ihanuutta vaan sekä ihanuutta Jumalan rakkaudesta että surua omasta syntisestä luonnosta. Pyhitys ei ole myöskään inhimillisten sinänsä hyvien ja tarpeellisten tunteiden kuten, vihan, kiivauden jne. tukahduttamista.

Herramme Jeesus ilmaisi näitäkin tunteita tarvittaessa väkevästi ja hän totisesti oli pyhittynyt. Pyhitys ei ole ihmisen ansiota, vaan Jumalan yksinomaista armotyötä uskovassa. Joka katsoo lähimmäistään kopein silmin, arvioiden itsensä hengellisesti paremmaksi ja ansiokkaammaksi, ilmaisee näin vakavan ylpeää asennetta mikä ei kerro edistymisestä vaan päinvastaisesta. Muistaa sopii Herran vertaus fariseuksesta ja publikaanista Temppelissä ja, että pyhitys on armosta eikä ansiosta.

4. RATKAISU: JUMALA ON HYVÄ MINUAKIN KOHTAAN

Tässä luvussa nostan esiin kaikkein keskeisimmän vastauksen edellisten lukujen asettamiin ongelmiin. Synnin välttämisen ja pyhityksen toteutumisen aikaansaa Jumalan itsensä lahjoittava rakkaus syntistä ihmistä kohtaan. Kun ihminen täyttyy Jumalasta syntiä realisoituu vähemmän.

Jumalan tullessa ihmiseen asumaan ja vaikuttamaan rakkaudellaan seuraa ihmisen osallisuus tähän rakkauteen. Tämä osallisuus pyhittää ihmistä sisäisesti ja pikkuhiljaa näkyy myös elämäntyylissä, toisten ihmisten kohtelussa.

Ylläkuvattu ei sulje pois kristityn syvää kokemusta omasta pahuudestaan Jumalan edessä vaan päinvastoin pyhityksessä tietoisuus omista vääristä motiiveista, aikomuksista, mieltymyksistä, teoista, ajatuksista ja laiminlyönneistä kasvaa.

Samassa suhteessa kuin kristitty kokee oman surkean tilansa, sen rakkaudettomuuden ja itsekkyyden jota hänessä on tarvitsee hän yhä enemmän Jumalan hyvyyttä. Koska Jumala ei ole itsekäs, vaan täysin epäitsekäs Hän antaa ei ainoastaan rakkautensa säteitä vaan myös oman itsensä häneen turvaavalle. Apostoli Paavali sanoo sen näin:

Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. (Room. 5:5)

Rakkauden Jumala on antanut siis jokaiselle uskovalle itsensä Pyhässä Hengessä. Hän asuu nyt kristityssä lahjoittaen Jumalan rakkautta meitä kohtaan jolloin tulemme puhtaasta rakkaudesta osallisiksi, minkä seurauksena meissä syntyy Hengen hedelmää: rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys ja itsensähillitseminen.

Nämä ovat Hengen ominaisuuksia, joista tulemme osallisiksi. Tästä seuraa, että ihmiset voivat huomata meissä näitä ominaisuuksia kaikesta meidän vajavuudestamme ja itsekkyydestämme huolimatta. Tärkeää on ymmärtää, ettei ole välttämätöntä eikä usein mahdollistakaan havaita itsessään analysoimalla näitä ominaisuuksia. Näkyviin saattaa tulla pikemminkin ”syntiä ja saastaa”.

Tässä palaamme edellisen luvun opetukseen siitä, että pyhityksessä ihminen tulee omissa silmissään yhä pahemmaksi Jumalan edessä. Ulkonainen tapojen muuttuminen kun ei vielä edellytä aitoa sisäistä puhtautta. Luther opettaa kristittyjä tulemaan jopa täysin epätoivoiseksi omista mahdollisuuksistaan pelastua.

Sitten hän jatkaa, että Jumalan pelastustahdosta ei saa tulla epätoivoiseksi, vaan siitä on pidettävä lujasti kiinni. Tällöin kristityn turva on todella yksin Jumalassa. Hän luottaa vahvasti Kristuksen lunastustyön riittävyyteen ja toteutumiseen omalla kohdallaan. Hän antaa Jumalan rakastaa itseään – uskova seisoo vahvasti Jumalan lupausten kalliopohjalla.

Tästä ei voi seurata mitään muuta kuin, että koska uskova tyhjentyy itsestään, hän täyttyy Jumalan häneen kohdistuvan pohjattoman rakkauden ansiosta Jumalasta luottamuksessa. Tästä johtuen sekä synti kiinnostaa vähemmän että pyhitys toteutuu, onhan uskova nyt kosketuksessa Pyhittäjään.

Kirkkomme uusi Katekismus lausuu tähän liittyen seuraavasti.

Uskossa otamme vastaan Jumalan lahjat ja turvaamme häneen, pidämme hänen lupauksiaan tosina ja uskallamme heittäytyä niiden varaan. (Kohta 12)

Tässä on syytä kiinnittää huomiota sanaan lahjat. Lahjat tarkoittavat paitsi kaikkea hyvää mitä luomakunta meille tarjoaa myös Jumalan pelastuslahjaa Kristuksessa. Eikä siinäkään vielä kaikki: Jumalan Pyhä Henki on myös suuri lahja, josta olemme osalliset. Tässä kiinnittyy huomio myös siihen tapaan jolla lahjat saadaan, niitä ei nimittäin voi ansaita vaan ne tulee ottaa vastaan luottamalla Jumalan hyviin lupauksiin. Äärimmäisen yksinkertaista, joten älkäämme tehkö siitä sen vaikeampaa! Luottamus vain, ei muuta. Usko ei katso itseensä, vaan Kristuksen hyvyyteen.

Uusi Katekismus on niin viisas ja jumalinen kirja, että sitä kannattaa vielä pohtia kiusausten näkökannalta, jotta ymmärrys teemastamme kasvaa.

Kiusaukset, joista Raamattu ja Isä meidän – rukous puhuvat, ovat houkutuksia luopua uskosta Jumalan hyvyyteen. Perkele ja oma itsekäs minämme taivuttavat meitä etsimään turvaa muualta kuin Jumalasta. Kristityn elämä on päivittäistä kamppailua. (Kohta 31)

Uskon käsikirjan hyvin syvällinen ajatus on, että kun lankeamalla houkutuksiin ajattelemme saavamme itsellemme hyvää Jumalan tahdon vastaisin keinoin. Tämän voi jokainen kristitty todeta miettimällä viimeisiä syntejään. Synti houkuttaa ja sanoo meille: ”Tule tänne, täältä saat mitä tarvitset. Täällä on hyvää tarjolla.” Miksi meitä kiinnostaa väärät asiat? Vastaus löytyy meidän itsekkäästä minästämme.

Me haluamme kylpeä liassa, koska olemme sisäisesti likaisia. On myös aivan totta, että synti vaikuttaa meistä aivan aidosti hyvältä ja Jumalan tahto kiusauksen hetkellä sekä liian raskaalta noudattaa että huonommalta kuin Perkeleen houkutus. Tämän vuoksi usein lankeamme, monesti edes tajuamatta sitä.

Meille on myös tuttua se suru, jota saamme näin oppia. Usein jo heti kun himo on täytetty, paljastuukin jo sen tyhjyys. Silloin mieleemme palaa Jumalan tahdon paremmuus ja todellinen hyvyys. Mutta onnettomuus jo sattui, on katumuksen aika. Parempi olisi siis kilvoitella kiusauksen hetkellä, kuin katsoa ja katua! Kuinka kilvoitella? Huutamalla Herraa avuksi ja luottamalla Jumalan tahdon hyvyyteen tässä hetkessä. Luopuessamme Jumalan hyvyydestä elämämme turmeltuu monin tavoin.

Ellei meillä ole luottamusta Jumalaan, hyvyyden lähteeseen, huolehdimme ennen muuta omasta hyvinvoinnistamme. Silloin myös suhteet toisiin ihmisiin turmeltuvat. (Katekismus 11)

Toisen omaisuuden kadehtiminen ja tavoittelu, joko näkyvästi tai sydämen salaisena ajatuksena, on aina epäluottamuksen osoitus Jumalaa kohtaan. Jumala tahtoo, että luotamme vain häneen ja odotamme häneltä kaikkea elämämme hyvää. (Katekismus 9)

Muun muassa tämän valossa käy kirkkaasti ilmi mikä on kristityn arjessa luovuttamattoman tärkeää. Sitä on luottaminen ja turvautuminen ”Jumalaan, hyvyyden lähteeseen.” Tässä on kilvoituksen keskipiste ja ydin. Loogisesti ilmaistuna järjestys on seuraava. Jumalan rakkaus sytyttää meissä luottamuksen häneen, josta seuraa pahan eli synnin karttaminen ja sisäinen pyhitys eli osallisuus Jumalan hyvyydestä.

5. VÄÄRIEN KÄSITYSTEN PALJASTAMINEN 

Olen yllä esittänyt omaa pohdintaani, jossa olen pyrkinyt vastaamaan kysymyksiin synnin välttämisestä ja pyhityksestä. Rajoituin etsimään ja esittämään, että kaikkein tärkein näkökohta teemaamme on Jumalan rakkauden hyväksyminen omalle kohdalleen. Vakaan ymmärrykseni mukaan tämä on myös normatiivinen luterilainen kanta, eikä suinkaan pelkkä yksityismielipiteeni.

Nykytilanteessa osallisuuttamme Jumalasta itsestään ja hänen ominaisuuksistaa, kuten hyvyydestä ja rakkaudesta, haittaavat väärät käsitykset ihmisestä ja Jumalasta. Seuraavassa nostan esiin pari olennaista ongelmaa.

Suomen kristillisessä kentässä esittämääni syvästi vapauttavaa luterilaista oppia voidaan vastustaa ja vastustetaankin joko tiedostamattomasti tai tietoisesti. Edellinen vastustaminen tapahtuu esimerkiksi seuraavasti.

Yksilö haluaa luottaa Jumalan pelastavan rakkauden riittävyyteen omalla kohdallaan, mutta ajattelee sen vaativan häneltä jotain muuta kuin syntisen luottamusta Kristukseen. Muu voi olla tietty moraalisen puhtauden aste, hengellisten suoritusten riittävä määrä tai laatu (evankeliointi, rukous, raamatunluku, oikea oppi, niin että pelastukseen vaaditaan jotain muutakin kuin Herran avuksi huutaminen ja jne.)

Nämä kaikki sinänsä hyvät asiat turmelevat uskonelämän jos niistä tehdään pelastuksen välttämättömiä ehtoja - silloin myös tämän vanhurskauttamisen kanssa yhdessä oleva pyhitus (Kristuksen kaltaiseksi kasvaminen) turmeltuu. Iankaikkisesta pelastuksesta puhuttaessa ei saa edellyttää ihmiseltä mitään. Kenelle tahansa ja missä tilanteessa tai synnissä hyvänsä riittää, kun hän turvaa Herran armoon omalla kohdallaan. Passiivinen Kristuksen vastaanottava luottamus on hyvä. Siitä seuraa Kristuksen meissä asumisen vuoksi väistämättä pyhitystä, jota on jo ajattelun muuttuminen suhteessa Kristukseen (ei tärkeästä tulee tärkein.).

Tietoisesti luterilaista kantaa vastustetaan esimerkiksi silloin, kun opetetaan ihmisen synnin tilasta lievemmin kuin mitä luterilainen perisyntioppi sanoo (esim. helluntailaisuus ja vapaakirkko.). Sen mukaan ihminen on ennen Pyhän Hengen yksin synnyttämää uskoa hengellisesti ei suinkaan neutraali tai puolikuollut, vaan täysin kuollut. Vieläpä hän vastustaa aktiivisesti tietämättäänkin todellista Jumalaa.

Uskoon tultuaankin syntinen luonto on hänessä tiukasti kiinni. Tosin häneen on asettunut toinen vahvempi voima nimittäin Pyhä Henki. Henki vaikuttaa kaiken hengellisyyden ihmisessä kuitenkin niin, että kääntymyksen tapahduttua ihminen voi ja tuleekin asettua aina uudestaan yhteistyöhön Hengen kanssa. Näin esimerkiksi tapahtuu kun ihminen rukoilee tai pohtii Jumalan tahtoa. Ihmisen on nyt osallinen Hengen viisaudesta, voimasta, rakkaudesta jne. Kuitenkin siinä määrin kuin Jumala sallii.

Silloin kun perisynnin radikaalisuutta Jumalan edessä (ihmisten edessä siis maallisesti tarkastellen ihminen voi toki tehdä paljon hyvää pakananakin. Ihmiset eivät voi nähdä toistensa munaskuita, mutta Jumala tutkii nekin.) ei myönnetä hengellisyydestä tulee helposti suoritusta. Tämä tapahtuu sen vuoksi, että Jumalan ehdoton armahdus ja armo suhteellistetaan, jolloin ihmiseltä edellytetään sielullisia hyveitä sen saamiseen. Usko turmeltuu ja syntiselle lempeästä Kristuksesta tehdään vaativa Mooses. Laki saa näyttää syntisyyden todeksi, mutta armon asia on Kristuksen ominta luontoa. Armo antaa sen mitä laki vaatii, nimittäin luottamuksen ja rakkauden Jumalaan. 

6. TIIVISTELMÄ

Tämä kirjoitus on liikkunut koko ajan saman teeman ympärillä, ihmisen uskon ja Jumalan hyvyyden. Kun ne löytävät toisensa ja yhdistyvät mitä likeisimmin on seurauksena halu olla tekemättä syntiä ja osallisuus Pyhästä Hengestä siis pyhitys.

Tämä tarkoittaa sekä syvenevää tietoisuutta synnistä että armosta. Ne ovat olemassa samanaikaisesti - ei niin että toinen olisi ilman toista. Kokemusmaailmassamme on kyllä välillä enemmän armon tuntoa ja välillä enemmän synnintuntoa. Silti molemmat kulkevat käsi kädessä kuolemaamme saakka. Sitten kaikki kyyneleet pyyhitään ja sekä ikuinen että täydellinen hyvyys realisoituu meille esteittä.

Pinnallinen syntikäsitys ja ehdollistettu ja siksi armoton armokäsitys estävät ihmisiä luottamaan Jumalan hyvyyteen.

Meillä tulee olla sekä radikaali syntikäsitys että radikaali armokäsitys, joka tarkoittaa että täysin jumalattomaksi (ks. Room. 4:5) itsensä kokeva (sitä hän myös on) ihminen saa luottaa Jumalan häneen kohdistuvaan hyväksyntään turvallisesti. Vanha luterilainen slogan on oikeassa: ihminen on samaan aikaan sekä täysin syntinen että täysin vanhurskas. Edellistä itsessään, jälkimmäistä Kristuksessa.

Viitteet:

1. Edward W. A. Koehler, Katekismusselitys. 317. Tummennus minun. Suomen Luther-säätiö on julkaissut äskettäin tämän puhdasoppisuuden ajan luterilaisuutta kuvaavan kirjan, jota on jaettu kiinnostuneille teologian opiskelijoille ilmaiseksi. Vaikka olenkin säätiön kanssa jyrkästi eri mieltä joistakin asioista, se ei estä tervehtimästä ilolla useimpien heidän julkaisujensa hyviä ajatuksia, kuten edellä lainattua.

2. Mannermaa, Paralleeleja. 26-9.

3. ”Tässä nyt nousee se iloinen vaihto ja sota, kun Kristus on Jumala ja ihminen, joka ei koskaan ole tehnyt syntiä, ja hänen hurskautensa on voittamaton, iankaikkinen ja kaikkivaltias, samoin tekee hän uskovaisen sielun synnit hänen morsiussormukseksensa, se on, uskon kautta, omikseen ja käyttäytyy ei toisin kuin , jos hän itse olisi tehnyt syntiä. Näin täytyy siis syntein tulla hänessä niellyiksi ja upotetuiksi; sillä hänen voittamaton vanhurskautensa on väkevämpi kaikkia syntejä. Niinmuodoin tulee sielu kihlainsa kautta, se on, uskonsa tähden, irtaimeksi ja vapaaksi kaikista synneistänsä, ja saa lahjaksi ylkänsä iankaikkisen vanhurskauden.” Martti Luther, Kristityn vapaudesta. Tohtori Martti Lutherin puhe. Evankelisluterilaisen Todistajaseuran kustantama. 1970. Vaasa. 

4. ”(…) hän on lahjoittanut meille kalliit ja mitä suurimmat lupaukset, että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja pelastuisitte siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee, (…)” 2. Piet. 1:4.

5. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Katekismus. 1948. Kohta 75.

Kirjallisuus:

Katekismus.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Katekismus.1993 Hyväksytty Suomen kuudennessatoista varsinaisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1948. Suomen kirkon sisälähetysseura. Pieksämäki.

Katekismus.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kristinoppi. 2001 Hyväksytty kirkolliskokouksessa vuonna 1999. Kirjapaino Raamattutalo Oy. Pieksämäki.

Koehler, Edward W. A.

2004 Katekismusselitys. Suomen Luther-säätiö. Lutheran Heritage Foundation. Leväsjoki.

Luther, Martti

1970 Kristityn vapaudesta. Evankelisluterilaisen todistajaseuran kustantama. Vaasa.

Mannermaa, Tuomo

1992 Paralleeleja. Lutherin teologia ja sen soveltaminen. STKJS. 182. Helsinki. 

Juntunen, Sammeli

2004 Pauli Selkeen luentomuistiinpano. Lutherin teologiasta. Sammeli Juntunen. Helsingin yliopisto. 2.11.04.